Työskentelystäni valokuvaajana Uhmakkaat pilvet raastavat autioitunutta maaseutu maisemaa. Tulkintani suositusta turistikohteesta Blue Laguunista otin turistialueen ulkopuolelta. Linnut jatkavat lentoaan ilman rajoja, kuten olin kuvannut 80-luvulla Euroopassa kohtaamiani ihmisiä, mutta he jäivät minulle tuntemattomiksi. Valokuvat kertoivat miehistä, joita vastaanottokeskukset ottavat nyt vastaan tai maahanmuuttovirastot lähettävät mitä pikemmin takaisin maihin, jotka saattavat johtaa heidän kuolemaansa. Kun kuvasin heitä, en tiennyt heidän nimiään - ainoastaan kanasalaisuuden. Tuohon aikaan oli tiukat rajat Euroopan maiden välissä. Vaikka ne ovat nyt poistuneet, ovat ne silti olemassa, koska vedetään rautalanka-aitoja ja yritetään olla päästämättä merkillisiä muukalaisia Eurooppaan. Valokuvaan meitä ihmisiä, kun olemme käväisseet tässä maailmassamme hetken ja sen jälkeen meidän aikamme on ollut poistua. Valokuva on valolla kirjoittamista ikään kuin elämän käsikirjoitusta. Nyt kirjoitan valokuvilla Kolmen vaaran tarinaa (työnimi oli aikaisemmin Hiljainen kylätie). Äitini istui isäni kanssa häntä hellästi kädestä pitäen Julkuvaaran kauniissa, aurinkoisessa kevät talven maisemassa elämänsä rakkautensa kanssa. Äitini käteen jäi jäljelle hirvensorkka, jota hän pitää kädessään vuoksikymmenten jälkeen ja viisi orpoa lasta. Siinä äitini seisoi – hirvensorkka kädessään hahmottaen tämän maailman menoa sekä maaseudun elämää puolustaen. Isäni vaarojen päälle rakentamat rakennukset ovat kadonneet; kädet haudattu mullan alle. Hänen maaseudun rakennuselementtinä ei toteutunut ja tämä potentiaalinen työvoiman tekijä oli haudattu. Tällä voimalla hän olisi nuorena miehenä aloittanut heidän yhteistä elämäänsä, joka katkesi junaristeyksessä tapahtuneen onnettomuuden kautta. Nämä upeat vaarat, monien ihmisten tallaamat vaarat, ovat heidän elämäntyönsä kautta hävinneet ja kolme vaaraa, jotka olen ottanut kuvakirjoittamiseni kohteeksi ovat tyhjenee asukkaistaan: Likovaara (joka on kuin vanhan-ajan museo), Julkuvaara (joka on vallattu uudelleen) ja Ylävaara (talon pöydälle oli jäänyt avattu sanomalehti, eikä tietoa ollut, oliko luettu vai lukematta jäänyt). Valokuvillani ” Kolme vaaraa” yritän esitellä dokumentteja suomalaisen maaseudun autioitumisesta ja ihmisistä, jotka sinnittelevät alueilla, joista palvelut ovat jo kauan sitten karanneet niin kuin meidän unelmamme tai pilvet taivaalta. Itse asiassa kuvausprojektini alkoi samaan aikaan, kun kuvasin Kylpijät-valokuvanäyttelyäni ja kirjaani varten materiaalia. Asuessani viisi vuotta Itävallassa en osannut nähdä suomalaista kauneutta, enkä oman kulttuurini voimaa. Miten hienoa oli löytää kolme eläkepäiviään viettävää naista, jotka olivat puhkaisseet läheiseen järveen, keskelle ei-mitään oman avannon. Siellä he kylpivät jäätävässä vedessä päivittäin sekä hiihtivät 1000 kilometriä vuodessa itse tehdyillä laduilla. Oli suuri kunnia saada tilaisuus kuvata heitä. Näitä johtolankoja pitkin olen kävellyt kohti omaa valolla kirjoittamistani eli ajatusta siitä, että yhtä kaikki ovat meidän ihmisten kokemuksemme erilaisissa elämäntilanteissa. Näissä kuvissani kohtaavat kuvitteellisesti tavalliset suomalaiset, 80-luvulla pitkin Eurooppaa seikkaillessani tapaamani muukalaiset, kuumissa lähteissä, omissa avannoissaan ja saunoissaan kylpevät, elämässään piehtaroivat ihmiset.
|
